Menetämmekö sukupolven, joka saa mellastaa netissä kuin Kärpästen herrassa?

Nuorten välinen sosiaalinen kanssakäyminen on siirtynyt nettiin. Joukkochatit, yksityisviestit, nickilliset ja nimettömät ketjut tarjoavat mahdollisuuden osallisuuteen ja jopa sellaiseen sosiaaliseen nousuun, joka ei reaalimaailmassa olisi välttämättä mahdollista. Netistä löytää seuraa, huomiota, vastakaikua ja vertaistukea.

Epäilen myös, etteivät teinit enää hengaile kouluilla, kaupan nurkilla tai muuallakaan siinä määrin kuin esimerkiksi minun nuoruudessani. Miksi hytistä pakkasessa, kun voi skypeillä omassa sängyssä. Se on toisaalta hyvä: kotona oleminen on parhaassa tapauksessa kypsyttävää ja kukkahattutätimäisesti voi sanoa, että "pysyvätpähän poissa pahanteosta."

Netissä voi ujonpuoleinenkin tyyppi nousta esiin taidoillaan, joita ei kehtaisi ihan livemaailmassa esittää.
"Täl tyypil on montkymmenttuhat fanii."
"Ai miks?"
"No kun se osaa tehä tollasen ilmeen."
"Ahaa"

Netti tekee nuorten ongelmat eri tavoilla näkyviksi: esimerkiksi nuorten tyttöjen pahoinvointiblogien viiltelykuvat kertovat yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista ja lohduttomuudesta. Purkautumiskanavien olemassaolo on hyvä: ehkä ongelmiin voidaan tarttua sitäkin kautta. Koska olen itse kiinnostunut marginaaleista, löydän useinkin sivuja, jotka ovat kuin avunhuutoja. Lähetän tällöin linkin ja jatkovastuun osaltani etsivälle nuorisotyölle etsiva.nettityo@nuortenpalvelu.fi.

Toisaalta netti mahdollistaa epäsosiaalisuuden uudet muodot. Perinteinen koulukiusaaminen jatkuu joukkokiusaamisena mitä kieroimmissa muodoissaan eri sovelluksissa. Välillä tuntuu, että erilaisesta kiusanteosta on tulossa netin valtavirtaa. Kuvamanipulaatiot, nimettömät herjausketjut, nakukuvien lähettely lähes ventovieraille, valeprofiilit ja muut ikävän kääntöpuolen käyttäytymistrendit uhkaavat muuttua normikommunikaatioksi, jolloin ei enää voida
puhua nettikiusaamisesta, vaan yleisestä rajojen, käytöstapojen ja toisten kunnioituksen katoamisesta, jonka nimettömyys, kasvottomuus ja etäisyys mahdollistavat.

Kyyninen voisi ajatella, että nuorille on annettu virtuaalinen maailma, jossa toimimisessa heillä ei ole malleja, ohjeita eikä hyviä esimerkkejä. Vanhemmilla ja opettajilla ei ole luontaista roolia näissä nuorten parvikeskusteluissa eikä sovellusten sekamelskassa. Kun aikuisten omissakin sosiaalisen median kansalaistaidoissa on kovasti kohennettavaa, on vaikea löytää asiantuntevaa ja auktoriteetillista perustaa ohjata toimintaa mihinkään suuntaan.

Ehkä voisi ajatella niinkin, että "kyllä se siitä tasoittuu." Sitä ennen tapahtunee kuitenkin vielä useita halookeissejä, "verkkopakoja", maineenmenetyksiä ja ehkä jotakin vakavampaakin. Menetämmekö tässä yhden sukupolven, joka joutui esitestaamaan rajat, tavat ja roolimallit sellaisessa nettimaalimassa, jossa he saivat mellastaa alkuun kuin Kärpästen herrassa.

Mielestäni tähän ongelmaan pitäisi herätä kaikilla tasoilla: näen huutavan tarpeen tämän yhteisen asian haltuunottamiselle. Ylätasoilla voitaisiin ohjeistaa ammattikasvattajia huomaamaan, osallistumaan, ohjaamaan ja olemaan läsnä. Mediakasvatus erillisenä siilona ei välttämättä ole se, mitä eniten tarvitaan. Konkreettisemmin tarkoitan sitä, että (sovelluksesta viis - niitä tulee ja menee) opetuksessa ei rajattaisi nuorten nettimaailmaa ulos joksikin harmaaksi alueeksi tai kotivyöhkkeeksi. Vanhempien osallistuminen ja kiinnostus nuorensa kännyilyyn on kuitenkin ihan se ykkösasia.

Minä ainakin ilahdun aina, kun saan Kikiin kuvia ja viestejä ihan randomina.